Suolatasanko Salar de Uyuni Boliviassa

Salaar de Uyuni, Bolivia.

Bolivian ”Salar de Uyuni” on maailman suurin suolatasanko. Sen pinta-ala kerrotaan olevan noin 4086 neliömailia, mikä on sama kuin noin 10583 neliökilometriä. Koko alue todistaa litteästä Maasta ja että painovoima ei ole jaksanut tehdä tuosta entisestä järvestä kaarevan.

Salar de Uyuni todistaa suolatasankona litteästä Maasta.

Suolatasanko on erittäin litteä. ”Salar” on espanjaa. Sen kerrotaan tarkoittavan englanniksi ”salt flat”. Meillä on siellä siis suolainen tasanko. Sana ”tasanko” on myös hauska. Suomisanakirjan mukaan se viittaa suurehkoon maanpinnan alueeseen, joka on pinnanmuodoltaan tasainen.

Ei epäilystäkään siitä että suolatasangon alue on erittäin laaja. Noilla mitoilla pitäisi tulla melkoista kaarevuutta maanpintaan mikäli eläisimme pallolla.

Hauskaa tässä tutkimustyössä on mielestäni se, ettei tarvitse edes olla litteän Maan ystävä, pystyäkseen uskomaan että se on tasankona äärimmäisen litteä. Mikäli olet vastaan sellaista ajatusta että Maa on litteä, niin kannattaisi ehkä lukea mitä pallouskovaiset kirjoittavat ja kertovat, sen korkeuseroista ja tasaisuudesta:

Avaruusjärjestö ESA uskoo että koko alueen korkeusero vaihtelee enintään yhden metrin

Avaruusjärjestö ESA:n edustaja kertoo videossa että ”koko Salar de Uyuni on hyvin litteä (adjektiivina eikä adverbina). Sanatarkasti näin:

”On the whole the Salar de Uyuni is very flat with the surface elevation variation of less than one meter.”

Yhden metrin heitto on liian vähän jos painovoima on hoitanut tehtävänsä ja tehnyt suolaisen maaperän kaarevaksi kun/jos paikalla ollut järvi on joskus kuivunut. Suola ei koskaan haihdu minnekään, vaan ainoastaan se neste jossa suola on ollut. Tiedän sen kokemuksesta, ”tieteellisen” kokeen kautta, minkä toki saa selville jo ajatuksen tasolla. Esittämässäni Google Mapsin kuvassa (yläpuolella) mitattu matkan pituus on noin 103 km (lännestä itään). Sellaisella matkalla maaperän pitäisi kaareutua alaspäin yli 832 metriä, eikä suinkaan alle metrin. Niin ikään, jos mitataan saman alueen pituus, vaikkapa luoteesta kaakkoon (132 km), niin kaarevuutta pitäisi olla alaspäin peräti 1367 metriä. Ei alle metrin!

Myös Wikipediassa uskotaan saman alueen litteyteen

Wikipediassa kerrotaan lisää kyseisen tasangon litteydestä (huomaa että teksti voi muuttua ajan kanssa, koska Wikipediassa tapahtuu jatkuvia muutoksia pitkällä aikavälillä):

It is covered by a few meters of salt crust, which has an extraordinary flatness with the average elevation variations within one meter over the entire area of the Salar.

Edellä mainittu asia tarkoittaa että keskimääräistä korkeuseroa on koko alueella alle yhden metrin. On selvää myös, että suolapinta ei voi aina olla yhtä sileä kuin tyyni järvenpinta. Nyt teoreetikot kuitenkin uskovat että kyse on entisestä järvestä, josta syystä kun se on kuivettunut, niin eiköhän jäljelle jäävä suola pitäisi yli 100 kilometrin pituudelta jäädä kaarevaksi, sen sijaan että se jäisi järven pohjaan niin tasaiseksi, että korkeuseroa on vain enintään metri yli 130 kilometrin matkalla? Tällaisia nyt tässä pohdiskelen. Minua viisammilla on varmaan jotain asiasta kerrottavaa.

Yli 3,6 kilometrin korkeudella

Alue on merenpinnasta yli 3,6 kilometrin korkeudella, joten se vaara on olemassa, että turisteille tulee siellä pahoinvointia ja päänsärkyä mikäli eivät ole mukautuneet ilmanalaan.

Pahoinvointia yli 3,6 kilometrin korkeudella, vaiko muuten vaan poseeraamista? Valokuva on otettu Salar de Uyunissa. (Lähde: pixabay.com)

Mahdollisista ongelmista huolimatta, paikka on suosittu turistikohde. Siellä on vierailut myös suomalaisia ja heidän matkakertomuksia voi lukea netissä.

Turisteja paikan päällä

Alapuolisessa videossa yksi turisteista sanoo että ”… se on niin litteä… ” (ajassa 3:35).

Videota katsellessa voi myös huomata miten näkyvyys voi olla erinomaisen hyvä ohuessa ja vähemmän kosteassa ilmassa, josta syystä kymmenien kilometrien päässä voi nähdä ilman vaikeuksia vuoria ja suolattomampaa mannerta.

Videossa näytetään paikan päällä myös petrifioitunutta korallia joka on muuttunut kiveksi (alkaen 8:44). Näkemykseni siitä petrifioitumisesta on, että se on mahdollista vain nopean kuivumisen kautta, minkä myös näin joskus jonkun englanninkielisen museoviraston paljastavan. Siihen ei tarvita miljoonia vuosia, vaan vaikkapa vain Jumalan sallima vedenpaisumus, (taikka muita yllättäviä ja nopeita luonnonmullistuksia) jossa ainekset lähtevät liikenteeseen (nopeassa hautautumisessa jossa muta ja muut ainekset täyttävät huokoset eloperäisissä aineissa) ja sen jälkeen nopea kuivuminen. Sillä tavalla saadaan sekä korallit että puut muuttumaan kiveksi (kts. 1,2,3,4,5). Tiede puhuu tuhansista ja miljoonista vuosista. Unohtakaa miljoonien vuosien selitykset. Ihmisiä on kuitenkin ollut Maan päällä vain vasta muutamia tuhansia vuosia, mikäli Raamatun kronologiaan on uskomista.

 

Share

4 Kommentit

  1. Mielestäni tuossa postauksen lopussa olevassa videossa näkyy selvästi todiste maan pyöreydestä. Kuvaaja kuvaa kaukaisuuteen ja horisontissa näkyy osassa videosssa vain pilviä ja taivasta. Mikäli maa olisi litteä, siellä näkyisi vuoria tai muita korkeita maamerkkejä.

    • Suuremmassa osassa videota näkyy kaukaisuudessa myös vuoria ja kukkuloita. Mikä mahtoi olla se kohta johon viittasit? Voisitko kertoa ajan; mistä ja mihin? Tiedätkö myös suunnan ja etäisyyden ”horisonttiin”? Olisi hyvä tietää nin voidaan tehdä arvion siitä että mitä pitäisi näkyä tai olla näkymättä. Näkymättömyydellä ei voi mitään todistaa jos ei tiedä suuntaa, etäisyyttä ja silmän korkeutta. Jos nitä ei tiedä niin oletetun kaarevuuden todisteet puuttuvat siltä osin.

      Jos ei huomioida refraktiota (mikä suurentaa kohteita suurennuslasin tavoin) niin kaukaisten kohteiden näennäinen koko puolittuu kun matkan pituus tuplaantuu. Se on todistettavista mm. Google Mapsista ja -Earthistä. Niissä pieneneminen on huomioitu erinomaisella tavalla. Kyseiset ohjelmat eivät kuitenkaan ota huomioon refraktion vaikutusta. Se on ymmärrettävää, koska refraktion vaikutuksen huomioiminen tuon kaltaisissa ohjelmissa on vaikeata toteuttaa teknisistä syistä, koska A) näkyvyyden olosuhteet muuttuvat jatkuvasti, ja B) ei ole olemassa mitään vakiorefraktiota, vaikka jotkut toista väittävät. Tuolla 3.6 kilometrin korkeudella erot ovat keskimäärin huomattavasti pienemmät kuin täällä lähellä merenpinnan korkeutta. Sekä sää että näkyvyys näytti videolla olevan erinomainen, josta syystä näennäisen horisontin etäisyys siirtyy kaemmaksi. Kun näkyvyys huononee, oletettu näkyvä horisontti lähenee katsojaa heliosentrisessä mallissa. Se ei ole koskaan vakioetäisyydellä. Sen olen todistanut monta kertaa valokuvillani ja videoillani. Havaitsin saman asian viimeeksi eilen Eiran uimarannalta käsin, kun kuvasin max 90 cm:n korkeudelta kummelia nimeltään Mustamatala, etäisyydeltä joka oli 9.61 km. Horisontti olisi pitänyt tieteellisten maapallon kaarevuuslaskureiden mukaan olla 3,39 km:n etäisyyden päässä (silmänkorkeus huomioituna), mutta se horisontti näkyikin kaukana Mustamatalan takana.

      Jos katsot vaikkapa videossa sen kohdan jossa mies on vain muutaman kymmenen metrin päässä, hän näyttää siinä ”pieneltä” vaimon/naisystävän kämmenellä. Se kohta on hyvä referenssi siihen ajatukseen, miten kaikki pienenee noinkin lyhyellä matkalla, saatikka sitten yli 100:n kilometrin matkalla. Kuvittele nyt miten paljon hänestä näkyisi 103-132 km:n päässä. Paljonko hänestä silloin näkisit vaikka hän olisikin suolaisella maaperällä jonka korkeusheitto sillä matkalla on enintään 1 metri? Ei milliäkään.

      Videossa ei mielestäni käytetty pahemmin tarkennusta. Jos siinä olisi käytetty tuossa vallitsevassa hyvässä säässä Nikon P900:n kaltaista superzoomia, niin kyllä siellä 100 km:n päässä alkaisi näkyä jo puolenkilometrin korkuiset vuoret melko hyvin koska olosuhteet olivat hyvät. Mutta ilman zoomia se on vaikeata. 70 km:n etäisyydestä voi nähdä esim. 300 metrin korkuisia vuoria ilman apulaitteita mikäli ilmaston näkyvyys on huikean hyvä ja kaukonäkö normaali. Mutta silloinkin ne näyttävät äärimmäisen pieniltä.

  2. Olen käynyt tuolla paikan päällä, josta jatkoin Jeepillä matkaa Pohjois-Chileen. Kun puhutaan metrin korkeuserosta, niin se tarkoittaa korkeuseroa merenpinnasta. Siksi tämä artikkeli on täysin harhaanjohtava. Tuolla suolatasangolla kun katsoo kaukaisuuteen, niin horisontissa yhdistyy suola ja taivas. Tämä kertoo maan kaarevuudesta, sillä muuten horisontin ja taivaan välissä näkyisi maata sekä kasvustoa.

    • Kyllä minä tiedän että sinä kuten muutkin pallouskovaiset uskotte, että merivesi on tosi kaareva pitkillä matkoilla ja että me elämme vesipallolla. Mutta itse uskon että sekä merivesi että kyseinen suolatasanko ovat litteitä. Ja jos näin on, että ne ovat litteitä ilman kaarevuutta, niin silloin ei auta vaikka sanoisi että se suolatasangon korkeusero lasketaan meriveden tasosta ja että se korkeusero on vain enintään yksi metri suhteessa kaarevaan meriveteen. Höh, kuinka uskottavaa se onkaan; ”Korkeuseroa enintään yksi metri suhteessa tosi kaarevaan meriveteen” ??? Sitäkö ESA:n edustaja sanoi videolla? Eipä tietenkään.

      Ensin täytyisi pystyä todistamaan että merivesi on kaareva. Jos se ei ole kaareva, minkä olen todistanut monet kerrat, niin ei silloin edes suolatasanko voi olla kaareva, ja silloin se ”enintään metrin korkeusero” on laskettu suolatasangon alueella reunasta reunaan, todennäköisesti teodoliittien avulla, joka on pisimmältä matkalta mitattuna yli 130 kilometriä. Kaiken kukkuraksi, minun on vaikeata uskoa että suolatasangon alueen korkeuserot on mitattu luotettavasti meriveden pinnasta, sillä alueen korkeus on yli 3,6 kilometriä meriveden pinnasta, ja lähin merenranta on Eteläinen Tyynimeri noin 200 km:n päässä. Tasangon ja meren välinen alue on yhtä vuoristorataa. En usko että se vuoristorata on koko laajuudeltaan laskettu oikein teodoliiteilla, ja siksi alueen ilmoitetut korkeuserot sillä alueella voi poiketa todellisuudesta. Sen sijaan teodoliittien käyttäminen suolatasangolla on huomattavasti helpompaa ja täysin perusteltua koska se on niin tasainen. Niillä jos mittaa, niin korkeuserot laidasta laitaan ovat mitä todennäköisesti alle metrin.

      Tuolla suolatasangolla kun katsoo kaukaisuuteen, niin horisontissa yhdistyy suola ja taivas.

      Tottakai. Sillä tavalla perspektiivi toimii myös tosielämän litteän tason päällä, eikä se itsessään ole mikään todiste kaarevuudesta. Sama juttu on nähtävissä jo muutamassa kymmenessä metrissä, puhumattakaan sitten siitä mitä näet 100-130 kilometrin päässä. Jopa vuoret kutistuvat sillä matkalla todella paljon. Olen tehnyt asiasta tieteellisiä kokeita, ja voin todistaa asian myöhemmin jossain uudessa artikkelissa (minkä myös Google Earth ja – Maps todistavat). Esim. jos katselet vaikkapa korkeata taloa 200 metrin päästä ja otat siitä digivalokuvan, niin kun siirryt siitä 400 metrin päähän ja otat sieltä uuden kuvan, niin jälkimmäisessä kuvassa talo näyttää puolet pienemmältä kun/jos mittaat pikselit laidasta laitaan. Sitten kun siirryt 800 metrin päähän ja otat sieltä kolmannen kuvan, niin se on taas pienentynyt, niin että sen näennäinen koko on noin neljänneksen siitä mitä se oli kun kuvasit sen 200 metrin päässä. Refraktio alkaa kuitenkin suurentamaan kohdetta jonkin verran noin kilometrin kohdalla tai vähän ennen (Google Maps ei huomioi refraktiota vaikka ilmakehä nousee noin 100 kilometriin). Sääolosuhteet vaihtelee jatkuvasti (ja ilman kosteusprosentti), ja siksi pientä heittoa voi myös tulla eri aikoina kuvattuna. Mutta perusidea kerronnassani on, että vaikka sinä kuinka väität tietäväsi, että pitäisi pystyä näkemään jopa ”kasvustoa” kymmenien kilometrien päässä jos Maa on litteä, niin se ei pidä paikkansa, mikäli et käytä todella voimakasta optista suurennosta. Ja vaikka sellaista käyttäisitkin, niin silloinkin asia jää hyvin kyseenalaiseksi, mikäli kasvustolla viittaat esimerkiksi puustoon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*