Litteä Maa… vai onko sittenkään?

Meidän ei ole pakko lentää avaruuteen nähdäksemme että maailma on litteä. Riittää kun menemme merenrantaan superzoom-kameralla ja alamme ottamaan kuvia kaukaisista kohteista. Silloin huomaamme että edessä on litteä Maa, ja merivesi jossa ei ole kaarevuutta pitkillä matkoilla. Tätä asiaa nyt tälläkin sivulla käsitellään. Teemme valokuvien, paikannuksien, etäisyyksien, korkeuksien ja laskelmien avulla kauaskantoisia johtopäätöksiä jolla huomaamme että jopa ”viisaammat” keskuudessamme ovat höynäytettyjä ihmisuhreja.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan, sekä sinulla ja minulla on oikeus mm. mielipide- ja sananvapauteen. Sen mukaan me saamme siis uskoa, tai olla uskomatta, maailman pallomaisuuteen tai litteyteen, riippumatta siitä mitä meille on koulussa opetettu.

Kaikki ihmiset ovat lain edessä oikeutettuja koettelemaan heille opetettuja asioita ja testaamaan niiden paikkansapitävyyttä, riippumatta siitä kuka heille on asiasta opettanut. Siksi minäkin oikeuksiini nojaten lähdin tekniikan avulla testaamaan tulisiko maapallon käyräisyys todennettavaksi pitkillä matkoilla, silloin kun filmaan merellä olevia kaukaisia kohteita.

Menin kamerani kanssa seisomaan Rymättyläntien sillan alle, Googlen kartassa näkyvään pisteeseen (Naantalissa). Punainen merkki kartassa on paikka missä olin kyykyssä ja zoomailin Ruissalon rantaa. Kameran linssiä pidin max 25 cm merenpinnan yläpuolella nojaten pientä rantakiveä vasten. Silloin tuli kameran näkökentän eteen valkoinen purjevene. Etäisyyttä purjeveneelle oli 5,9-6 km. Ensimmäisen kuvan otin liki 100-kertaisella zoomilla. Otettu kuva antoi minulle ensin sellaisen vaikutelman että maailma on sittenkin pyöreä, kun näytti siltä että purjevene vaipui lähes kokonaan horisontin taakse:

Mutta kuinkas ollakaan, kun otin seuraavan kuvan tasan 200-kertaisella suurennuksella, niin sama vene tulikin jo kutakuinkin kokonaan näkyviin normaaliin uintisyvyyteen:

Merkille pantavaa kuvissa on myös se, että niissä molemmissa näkyy kaislikkoa (ruovikkoa) veneen takana (Ruissalossa). Kaislikot ovat normaalisti noin 2 metrin korkeudella vesirajan yläpuolella, joskus hiukan enemmän ja joskus vähemmän.

Nyt mennään mielenkiinnon vuoksi syöttämään ”silmän korkeus” ja etäisyys 6,1 km (etäisyys kaislikkoon) maapallon kaarevuuslaskuriin. Laskuri ilmoittaa meille että kaislikko pitäisi olla muutama millimetri vajaa 1,4 metriä horisontin alapuolella. Todennäköisesti noin 10 cm enemmän, koska omaa hyvyyttäni lisäsin silmän korkeuteen 5 cm lisää, etten ketään juksaisi. Mikäli vene on 5,9 km:n etäisyyden päässä kamerastani, niin sen rungosta pitäisi hävitä horisontin alle 1,33 metriä, ja mikäli etäisyys on 6,0 km niin runko pitäisi hävitä horisontin alle 1,4 metriä normaalin uintisyvyyden lisäksi. Minusta se ei siltä näytä.

Tee nyt itse rehellisen arvion katsomalla yllä olevia kuvia jotka ymmärtääkseni suurenevat kun niitä klikkaa. Molemmissa näkyy kaislikkoa, mutta kuinka paljon? Sinä olet tuomarina.

Nyt seuraava tärkeä seikka: Miksi veneen runko on lähes veden ”alla” ensimmäisessä kuvassa, mutta lähes kokonaan näkyvissä toisessa kuvassa? Se johtuu siitä, että ensimmäisessä kuvassa ei kameran ”kyvyt” riittänyt, tai maksimi kykyä ei käytetty kuin vasta toisessa kuvassa jossa käytettiin maksimisuurennus (x200). Vastaava rajallisuus on ominaista ihmisen silmälle silloin kun se katsoo kauas horisonttiin. Mutta heti kun kyky paranee (jos on parantuakseen) niin silloin kohde joka oli uinut ”syvällä”, nouseekin enemmän pintaan. Tämän asian olen tutkimusretkilläni oppinut kantapään kautta.

Tässä tutkimuksessa, mikä käsitteli matkaa joka oli noin 6 km, nousi kuvattava kohde omaksi ilokseni ylöspäin vedestä, silloin kun laitoin zoomin maksimiin. Näin ei valitettavasti ole enää edes paremmalla kameralla, etäisyyksissä jotka ovat reippaasti yli 15 km. Tässä tapauksessa käytin 50-kertaista optista zoomia ja siitä ylimenevät suurennukset olivat digitaalisia (kameralla Canon SX-50 HS). Toinen kamerani (Nikon P900), jossa on peräti 83-kertainen optinen zoomi ja 332-kertainen digitaalinen, ei välttämättä aina onnistu nostamaan ylös horisontista täysin kokonaan sellaisia kohteita jotka ovat kymmenien kilometrien päässä.

Mikä on siis vastassa kun ei silmän kyky enää riitä? Yksi vastaus on ”horisontin pakopiste”. Se tulee väkisin vastaan ennemmin tai myöhemmin pitkillä matkoilla, riippumatta siitä onko kyse litteästä taikka pyöreästä Maasta. Toinen asia joka asiaan vaikuttaa on näkyvyys. Näkyvyyteen vaikuttaa ihmissilmän tai kameran kyky nähdä ja tallentaa tiedot, sekä tietenkin sääolosuhteet. Palaamme tähän asiaan tuonnempana eri artikkeleissa, mm. kategoriassa ”Perspektiivi”.

Share

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*